Ensimmäinen näyttely

Nyt on Albinilla ensimäinen näyttely takanapäin. Sehän sujui niinkin hyvin, että Albin sijoittui ensimäiseksi nuorten urosten luokassa! Hyvä on, paljastetaan nyt kuitenkin kortin kääntöpuoli. Albin oli kyseisen luokan ainoa edustaja. Itse en Albinin kanssa kehässä juossut, vaan kasvattaja hoiti tämän. Minua kyllä yritettiin kehään suostutella, mutta lupasin rohkaistua seuraavaan näyttelyyn.

Näyttelypaikalle saapueassemme ja päästyämme autosta ulos Albin otti kiitovaiheen päälle. Tuntui kuin se olisi halunnut kiskoa käteni irti, kun se mennä puuskutti menemään sitä tahtia, että minulla oli täysi työ sen pitelyssä, varsinkin kun toisessa kädessä yritin raahata kevythäkkiä. Selvisin sisälle molemmat kädet talella, ja vieläpä ihan ehjänäkin. Onneksi olimme tulleet paikalle hyvissä ajoin ennen meidän vuoroamme, joten aikansa häsellettyyään ja purkaen energiaansa vielä viime hetken harjoituksiin malttoi Albinkin lopulta rauhoittua.

Sää oli niin raikkaan keväinen, että käveltyämme parkkipaikkalta sisälle näyttelyyn oli Albin (ja muutkin seurueemme koirat) ehtineet jo päivettyä tasaisen ruskeaksi vatsasta ja tassuista. Sama tapahtui, kun vielä ennen kehää käytimme koirat pissalla. Lyhyestä pissatusreissusta huolimatta keväinen rusketus oli taattu nytkin.

Tuomarina toimi englantilainen Robin Newhouse. Hän oli tiukan linjan mies. Itsellänihän ei oikeastaan tähän ole tuntumaan, mutta Albinin kasvattaja sekä pari muutakin, joiden kanssa juttelimme, totesivat, että tällä herralla oli tiukka arvostelu. Albin sai arvosteluksi hyvä. Tuomari oli sitä mieltä, ettei Albinin pää ollut rodulleen kovin tyypillinen.

Vaikkei Albin arvostelussa loistanutkaan, olen silti tyytyväinen. Ensinnäkin jo siksi, että olin positiivisesti yllättynyt, miten hienosti Albin kehässä käyttäytyi. Olin jo henkisesti varautunut siihen, että se kiitää tuhatta ja sataa vain eteenpäin poukkoillen miten sattuu ja tuoden lähinnä nauruhermoja hivelevää viihdykettä katsojille. Mutta ei, Albin ravasi nätisti ja seisominenkin onnistui mallikelpoisesti. Meidän onni oli, ettei Albinin luokassa tällä kertaa ollut muita, joten Albin sai juosta yksin kehässä ja se oli varmasti hyvää harjoitusta ensimäiseksi kerraksi.

Olen tyytyväinen myös siksi, että päivä oli kaikenkaikkiaan mukava ja innostava, eikä tuomarin arvostelu päässyt loppupeleissä lannistamaan. Siitä kertonee sekin, että Jemina sai kotona osakseen puheryöpyn selittäessäni innoissani päivästäni. Pieni näyttelykärpänen taisi päästä puraisemaan ja paluumatkalla jo keskustelimmekin siitä minne seuraavaksi. Erikoisnäyttelyyn suuntamme kesäkuussa varmasti, mutta tavoitteena olisi jo ennen sitä käydä jossain muuallakin pyörähtämässä, joten seuraavaa näyttelyä odotellessa.

Palkintoja ei tullut, mutta ei kotiin silti tyhjin käsin palattu. Tästä piti huolta myyntikojut tarjouksineen. Mukaan tarttui pari makuualustaa ja leluja. Makuualusta tuntuu olevan erityisesti Albinin suosiossa. Siinä se nytkin tyytyväisenä pötköttää. Myös Surku on useaan otteeseen käynyt loikoilemassa uudella karvapedillä. Juuri levitettyäni toisen pedeistä lattialle ja sitä tyytyväisenä siinä katsellessani, Nata tuumasi sen loistavaksi pissapaikaksi ja oli aikomaisillaan lirauttaa siihen. Pikkuisen jo ehtikin. Onnekseni se teki sen aivan silmieni alla. Salamannopeasti, enneinkö itsekään kunnolla ehdin tajuta, suustani kajahti: "EI!" Tuohon lyhyeseen ärähdykseen oli kätkeytyneenä epätoivoa ja kauhistusta. En muista, milloin viimeksi olen noin salamana reakoinut johonkin epäsallittuun tekemiseen. Olenkohan koskaan, mutta meni jakeluun, sillä toimitus päättyi yhtänopeasti, kun se oli alkanutkin ja vahinko jäi minimaaliseksi. Ei muuta kuin alle kaksi minuuttia lattialla ollut uusi peti pesuun. Hieman riskipelillä päätin kuitenkin laittaa toisen pedin lattialle, sillä minusta se sopi mainiosti myös sisustukseen. Viesti oli kuitenkin mitä ilmeisemmin mennyt Natalle perille, sillä nyt makuualusta on saanut olla rauhassa ja sitä on käytetty vain asian mukaiseen tarkoitukseen.

Tälläistä tällä erää, seuraavaan kertaan.

Mukavaa kevättä :)

Tie kotiin

Julkistaessamme blogimme ja ensimäisen tekstimme viime viikolla olin vastikään hakenut uuden, aran ja hämmentyneen tulokkaan. Olimme tavanneet Natan kanssa vain kerran aiemmin, joten se oli varmasti hämmillään ja jännittynyt ellei jopa kauhuissaan, kun piti lähteä vieraan ihmisen matkaan, kohti uutta kotia.

Saapuessamme kotiin Nata tapasi parin kuukauden tauon jälkeen Surku veljen sekä uuden koira kaverin Albinin. Uusi koti, uusine ihmisineen ja koirineen oli sen verran jännittävää, että aluksi Nata pysyteli visusti eteisessä seinän luona, edes ennestään tuttu veli ei saanut tulla lähelle. Lopulta kuitenkin uteliaisuus voitti arkuuden ja pian se tassutteli jo tutkimassa uutta kotiaan sekä haistelemassa Surkua ja Albinia.

Arkuuden voittava uteliaisuus onkin piirre, joka Natasta jo ihan ensimäisinä päivänä puski esiin. Se on ollut rohkeampi kuin olin osannut odottaa. Toki moni asia jännittää vielä. Uudet koirat koirapuistossa täytyy haukkua, mutta kyllästyttyään haukkumaan toisten remuamiselle se lähtee itsekin ralliin mukaan juosten letkan hännillä. Lenkeillä se kävelee reippaasti ja löytäessään mielenkiintoisen hajun se lähtisi mielellään seuraamaan sitä.

Nata rakastaa läheisyyttä ja olisi mielellään huomion keskipisteenä. Kuullessaan, että rapsuttelen ja juttelen Albinille tai Surkulle se on hetkessä ylhäällä tullen vaatimaan osansa huomiosta. Tai noh, oikeastaan se yrittää varastaa huomion kokonaan itsellensä. Pieneksi koiraksi se on siinä yllättävän taitava. Tai röyhkeä, miten sen haluaakaan ottaa. Usein lössähtäessäni sohvalle Nata kömpii syliini. Luottamus on siis ainakin saavutettu. Läheisyyden lisäksi Nata rakastaa makupaloja, enkä ole ihan varma kumpaa se rakastaa enemmän.

Natan emo (samoin kuin myös Surkun) on kiinanharjakoira, jolle sattui kolmen pennun kokoinen vahinko. Sisarusten isä on käynyt laittamassa geeninsä jakoon, mutta jättäytynyt muuten anonyymiksi. Olemme Jeminan kanssa arvailleet millainen cotctail Nata ja Surku mahtavat olla. Nata on hyvin kiinnostunut seurailemaan hajuja ja lintujakin nähdessään se on heti skarppina kuin odottaakseen tilaisuutta lähteä perään. Olenkin pohtinut mahtaako mysteeri-isässä olla metsästyskoiraa. Useammat ihmiset ovat sanoneet Natan muistuttavan hieman bodengoa ja bondengo on kuulunut myös minun ja Jeminan arvailulistoille.

Nata on kotiutunut hyvin, eikä siitä voi olla tykkäämättä vaikka pienet pentumaiset koiruudet ovatkin välillä koetelleet kärsivällisyyttä. Kaiken kaikkiaan se on kilti ja ihana koira, joka on löytänyt tiensä kotiin.

Crazy Dog Ladies

Kun olin lapsi, toivoin joka joulu ja syntymäpäivä lahjaksi koiraa – turhaan. Tuskastuneena tilanteeseen totesin äidille, että sitten kun asun omassa kodissa, otan ainakin seitsemän koiraa. Äiti vastasi, että omassa kodissa saat sitten tehdä mitä haluat. Niinpä niin, saahan sitä tehdä mitä haluaa, mutta ei se vieläkään päivittelyiltä säästä.

Kun minä taas olin lapsi olin jo ymmärtänyt maailmasta ja vanhempieni ajatusmaailmasta sen verran, että koiran toivominen lahjaksi oli turhaa. Joten pehmolelukoiria lukuunottamatta koirat eivät olleet lahjalistallani (ei ainkaan kaikilla). Ajattelin olla nokkelampi ja turvautua korkeampaan voimaan. Kaunotar ja Kulkuri fanina (joka osasi kyseisen kuunnelma sadun ulkoa) omistin Kaunotar pehmolelun. Iltaisin rukoilin, että tuo Kaunotar pehmolelu muuttuisi oikeaksi. Sitten näin seuraavan koira elokuvan, 101 dalmatialaista. Ja totesin, että kun olen aikuinen tulen omistamaan 100 koiraa.

Lopulta, 15-vuotiaana, toiveeni toteutuivat ja sain rippilahjaksi ihanan lapinkoirapennun, Millan. Milla oli kuitenkin osittain myös koko perheen koira, ja muuttassani 19-vuotiaana pois kotoa, Milla jäi kotiin. Myöhemmin se asusteli välillä minun luonani ja välillä kotona.

Iltarukouksista huolimatta, ei koittanut aamua, että olisin herännyt kaunotarpehmoleluni hännän heilutukseen. Sen sijaan kuitenkin ajatus koirasta oli pehmittänyt äitini, jonka seurauksena ollessani noin 10-vuotias, eräänä keväisenä päivänä perheeseemme muutti suloinen, melkein pehmolelua muistuttava kultaisennoutajan pentu Tuisku.

Noina iloisina opiskeluvuosina, jolloin olin on-off-koiranomistaja, tapasin Elinan. Asuimme samassa asuntolassa, ja Millan ollessa paikalla huolenaiheena toisinaan oli, että se saattaisi vahingoittaa Elinan kaneja. Tästä lemmikkiemme vihamielisyydestä huolimatta meistä omistajista tuli hyviä ystäviä. Kun kanit pysyivät hengissä, niin pysyi ystävyytemmekin ;)

Ensimäinen muistikuvani Jeminasta on se, että muistan pohtineeni kuinka kunnostauneelta ja reippaalta ja tunnolliselta opiskelijalta hän vaikutti. Ja totesin, että me olemme varmasti aivan eri maailmoista. Tästä ensivaikututelmasta huolimatta, joka sittemin muuttui, meistä tuli läheiset ystävät. Iloa tuotti myös Milla, jonka kanssa pääsin välillä lenkkeilemään ja näin lievittämään pahinta koirakuumetta, joka oli jälleen aktivoitunut, kun lapsuudenkoti ja sinne jäänyt koiravanhus Tuisku olivat yli 300 kilomerin päässä.

Iloiset opiskeluvuodet jatkuivat uusissa maisemissa Helsingissä. Valitettavasti Milla lähti autuaammille metsästysmaille, joilla se saa toivottavasti jahdata kaneja sydämensä kyllyydestä, ja huomasin olevani yksin. Hämmentävä tilanne, kun on asunut viisi vuotta asuntolan vilskeessä. Onneksi neuvokkaana tyttönä keksin ehdottaa Elinalle, että jos haettaisiin yhdessä asuntoa täältä Helsingistä. Hämmästykseksemme saimmekin asunnon, ja yhteistä kämppiselämää on jatkunut jo puolitoista vuotta.

Muutettuani Helsinkiin Tuiskun (joka oli tässä vaiheessa jo myös siirtynyt autuaammille metsästysmaille ) seuraaja, vanhempieni koira Tuikku tuli tuli kuukaudeksi meille hoitoon. Isäni haettua Tuikun kotiin koirakuume oli jo pakottavan korkea. Työkavereideni kuultua, että etsiskelen koiraa he houkuttelivat minut katsomaan työkaverini vanhempieni kasvattamia samojedejä, joista yhdestä pentueesta kaksi poikaa oli palautunut kasvattajalle. Toinen veljeksistä etsi vielä omaa, uutta kotia. Niinpä eräänä perjantaisena iltapäivänä kävin katsomassa noita suloisia, silloin neljän kuukauden ikäsiä valkoisia karvakasoja. Viikonlopun ajan ahmin tietoa samojedeistä ja todettuani, että ne täyttävät kriteerit, mitä koiralta toivoin: aktiivinen, joka ei pienestä väsähdä ja on kiltti ihmisille vauvasta vaariin, päätin että tuolle hurmaavalle, valkoturkille on paikka elämässäni. Niinpä viikkoa myöhemmin Albin muutti luokseni.

Nyt sai Albin vuorostaan lievittää minun koirakuumettani, ja jonkin aikaa se auttoikin. Aloin kuitenkin katsella, mistä löytyisi minulle koira. Sopiva rotu ja kasvattaja löytyikin, ja jäin jännityksellä odottamaan pentuetta. Yllättäen kaikki pennut olivatkin uroksia, kun olisin nartun halunnut, ja päätin jäädä odottamaan seuraavaa pentuetta. Koska koirakuume oli kuitenkin kova, halusin jotain puuhastella koirien parissa myös siinä odotellessa. Niinpä päätin ilmoittautua kotihoitajaksi Suomeen tulleille rescue-koirille. Ensimmäinen koira saapuikin joulukuussa, 7 kuukauden ikäinen Nero. Fiksumpi olisi saattanut etukäteen arvata, kuinka siinä käy, mutta itselleni täytenä yllätyksenä Nero valloitti sydämeni ja jäikin pysyvästi. Nykyään Nero tottelee nimeä Surku, mikä kuvastaa sen luonnetta hiukan paremmin.

Minä, joka olin aika-ajoin puhunut, että täytyisihän Albinin kaveri saada kiinnostuin Surkun myötä myös rescuekoiratoiminnasta. Surkun myötä myös monet ennakkokäsitykseni muuttuivat rescuekoirista. Albin, joka oli saanut välillä myös lempinimen sarjanakertaja uudelleen muotoiltuaan yhtäsuntoista rauhoittui nakerteluhommista huomattavasti Surkun tultua. Pohdittuani, että kämppiselämä ei ole ikuista ja jossain vaiheessa Albin jäisi ilman koirakaveria rupesi ajatus toisesta koirasta kuumottamaan. Selailin rescuekoirasivuja ja pian huomasin, että Surkun sikso Canela, oli tuotu espanjasta kotihoitoon. Surku oli valoittanut suloisella, suuresti läheisyyttä rakastavalla olemuksellaan myös minun sydämeni ja niin lähdin tapaamaan Canelaa. Tapaamisen jälkeen mutustelin asiaa vielä pari päivää ja pohdin onko tämä ihan hullua. Noh, hullua tai ei Crazy Dog Ladies (niin kuin Jeminan sisko meitä nimitti) kommuunin uusin tulokas on Canela, uudelta nimeltään Nata.

Tässä tarinamme tähän saakka, tervetuloa seuraamaan jatkoa! Jännityksellä jäämme odottamaan, toteutuvatko lapsuuden haavet 107 koirasta. Alku on lupaava.

Terveisin Crazy Dog Ladies,

Jemina & Elina