Crazy Dog Ladies

Kun olin lapsi, toivoin joka joulu ja syntymäpäivä lahjaksi koiraa – turhaan. Tuskastuneena tilanteeseen totesin äidille, että sitten kun asun omassa kodissa, otan ainakin seitsemän koiraa. Äiti vastasi, että omassa kodissa saat sitten tehdä mitä haluat. Niinpä niin, saahan sitä tehdä mitä haluaa, mutta ei se vieläkään päivittelyiltä säästä.

Kun minä taas olin lapsi olin jo ymmärtänyt maailmasta ja vanhempieni ajatusmaailmasta sen verran, että koiran toivominen lahjaksi oli turhaa. Joten pehmolelukoiria lukuunottamatta koirat eivät olleet lahjalistallani (ei ainkaan kaikilla). Ajattelin olla nokkelampi ja turvautua korkeampaan voimaan. Kaunotar ja Kulkuri fanina (joka osasi kyseisen kuunnelma sadun ulkoa) omistin Kaunotar pehmolelun. Iltaisin rukoilin, että tuo Kaunotar pehmolelu muuttuisi oikeaksi. Sitten näin seuraavan koira elokuvan, 101 dalmatialaista. Ja totesin, että kun olen aikuinen tulen omistamaan 100 koiraa.

Lopulta, 15-vuotiaana, toiveeni toteutuivat ja sain rippilahjaksi ihanan lapinkoirapennun, Millan. Milla oli kuitenkin osittain myös koko perheen koira, ja muuttassani 19-vuotiaana pois kotoa, Milla jäi kotiin. Myöhemmin se asusteli välillä minun luonani ja välillä kotona.

Iltarukouksista huolimatta, ei koittanut aamua, että olisin herännyt kaunotarpehmoleluni hännän heilutukseen. Sen sijaan kuitenkin ajatus koirasta oli pehmittänyt äitini, jonka seurauksena ollessani noin 10-vuotias, eräänä keväisenä päivänä perheeseemme muutti suloinen, melkein pehmolelua muistuttava kultaisennoutajan pentu Tuisku.

Noina iloisina opiskeluvuosina, jolloin olin on-off-koiranomistaja, tapasin Elinan. Asuimme samassa asuntolassa, ja Millan ollessa paikalla huolenaiheena toisinaan oli, että se saattaisi vahingoittaa Elinan kaneja. Tästä lemmikkiemme vihamielisyydestä huolimatta meistä omistajista tuli hyviä ystäviä. Kun kanit pysyivät hengissä, niin pysyi ystävyytemmekin ;)

Ensimäinen muistikuvani Jeminasta on se, että muistan pohtineeni kuinka kunnostauneelta ja reippaalta ja tunnolliselta opiskelijalta hän vaikutti. Ja totesin, että me olemme varmasti aivan eri maailmoista. Tästä ensivaikututelmasta huolimatta, joka sittemin muuttui, meistä tuli läheiset ystävät. Iloa tuotti myös Milla, jonka kanssa pääsin välillä lenkkeilemään ja näin lievittämään pahinta koirakuumetta, joka oli jälleen aktivoitunut, kun lapsuudenkoti ja sinne jäänyt koiravanhus Tuisku olivat yli 300 kilomerin päässä.

Iloiset opiskeluvuodet jatkuivat uusissa maisemissa Helsingissä. Valitettavasti Milla lähti autuaammille metsästysmaille, joilla se saa toivottavasti jahdata kaneja sydämensä kyllyydestä, ja huomasin olevani yksin. Hämmentävä tilanne, kun on asunut viisi vuotta asuntolan vilskeessä. Onneksi neuvokkaana tyttönä keksin ehdottaa Elinalle, että jos haettaisiin yhdessä asuntoa täältä Helsingistä. Hämmästykseksemme saimmekin asunnon, ja yhteistä kämppiselämää on jatkunut jo puolitoista vuotta.

Muutettuani Helsinkiin Tuiskun (joka oli tässä vaiheessa jo myös siirtynyt autuaammille metsästysmaille ) seuraaja, vanhempieni koira Tuikku tuli tuli kuukaudeksi meille hoitoon. Isäni haettua Tuikun kotiin koirakuume oli jo pakottavan korkea. Työkavereideni kuultua, että etsiskelen koiraa he houkuttelivat minut katsomaan työkaverini vanhempieni kasvattamia samojedejä, joista yhdestä pentueesta kaksi poikaa oli palautunut kasvattajalle. Toinen veljeksistä etsi vielä omaa, uutta kotia. Niinpä eräänä perjantaisena iltapäivänä kävin katsomassa noita suloisia, silloin neljän kuukauden ikäsiä valkoisia karvakasoja. Viikonlopun ajan ahmin tietoa samojedeistä ja todettuani, että ne täyttävät kriteerit, mitä koiralta toivoin: aktiivinen, joka ei pienestä väsähdä ja on kiltti ihmisille vauvasta vaariin, päätin että tuolle hurmaavalle, valkoturkille on paikka elämässäni. Niinpä viikkoa myöhemmin Albin muutti luokseni.

Nyt sai Albin vuorostaan lievittää minun koirakuumettani, ja jonkin aikaa se auttoikin. Aloin kuitenkin katsella, mistä löytyisi minulle koira. Sopiva rotu ja kasvattaja löytyikin, ja jäin jännityksellä odottamaan pentuetta. Yllättäen kaikki pennut olivatkin uroksia, kun olisin nartun halunnut, ja päätin jäädä odottamaan seuraavaa pentuetta. Koska koirakuume oli kuitenkin kova, halusin jotain puuhastella koirien parissa myös siinä odotellessa. Niinpä päätin ilmoittautua kotihoitajaksi Suomeen tulleille rescue-koirille. Ensimmäinen koira saapuikin joulukuussa, 7 kuukauden ikäinen Nero. Fiksumpi olisi saattanut etukäteen arvata, kuinka siinä käy, mutta itselleni täytenä yllätyksenä Nero valloitti sydämeni ja jäikin pysyvästi. Nykyään Nero tottelee nimeä Surku, mikä kuvastaa sen luonnetta hiukan paremmin.

Minä, joka olin aika-ajoin puhunut, että täytyisihän Albinin kaveri saada kiinnostuin Surkun myötä myös rescuekoiratoiminnasta. Surkun myötä myös monet ennakkokäsitykseni muuttuivat rescuekoirista. Albin, joka oli saanut välillä myös lempinimen sarjanakertaja uudelleen muotoiltuaan yhtäsuntoista rauhoittui nakerteluhommista huomattavasti Surkun tultua. Pohdittuani, että kämppiselämä ei ole ikuista ja jossain vaiheessa Albin jäisi ilman koirakaveria rupesi ajatus toisesta koirasta kuumottamaan. Selailin rescuekoirasivuja ja pian huomasin, että Surkun sikso Canela, oli tuotu espanjasta kotihoitoon. Surku oli valoittanut suloisella, suuresti läheisyyttä rakastavalla olemuksellaan myös minun sydämeni ja niin lähdin tapaamaan Canelaa. Tapaamisen jälkeen mutustelin asiaa vielä pari päivää ja pohdin onko tämä ihan hullua. Noh, hullua tai ei Crazy Dog Ladies (niin kuin Jeminan sisko meitä nimitti) kommuunin uusin tulokas on Canela, uudelta nimeltään Nata.

Tässä tarinamme tähän saakka, tervetuloa seuraamaan jatkoa! Jännityksellä jäämme odottamaan, toteutuvatko lapsuuden haavet 107 koirasta. Alku on lupaava.

Terveisin Crazy Dog Ladies,

Jemina & Elina